Kirje sinulle, joka aloitat opintosi uudella paikkakunnalla
Syksy on monelle muutoksen aikaa – ehkä jopa jonkinlaisen uuden alun.
Ehkäpä pakkaat juuri viimeisiä muuttolaatikoita. Tai istut jo uudessa asunnossasi ja ihmettelet, miksi kaikki tuntuu samaan aikaan innostavalta ja raskaalta.
Uuteen kaupunkiin muuttaminen näyttäytyy usein uuden elämän alkuna. Uusia mahdollisuuksia, uusia ihmisiä ja uusia unelmia. Silti puhumme harvoin siitä, että uusi alku voi tuntua myös hyvin yksinäiseltä.
Tiedän sen, koska olen itse ollut siellä.
Muistan yhä yhden päivän, jolloin kävelin itselleni täysin tuntemattomassa kaupungissa. Olin asunut siellä vasta muutaman päivän. Kaikki ympärilläni oli vierasta – kadut, ihmiset ja talot. Lopulta istuin puistonpenkille, soitin siskolleni ja itkin.
En siksi, että olisin halunnut luovuttaa, vaan siksi, että kaipasin jotakuta tuttua. Jotakuta, joka tunsi minut jo ennen tätä uutta elämänvaihetta.
Muistan ajatelleeni, että ehkä olin tehnyt virheen.
Nyt tiedän, etten ollut. Päinvastoin. Se oli yksi elämäni parhaista päätöksistä.
Olin vain keskellä suurta muutosta.
Muutokset eivät koettele ainoastaan käytännön taitojamme. Ne ravistelevat myös kokemustamme siitä, kuulumeko johonkin. Kun tuttu ympäristö jää taakse, emme menetä vain paikkoja. Menetämme hetkeksi myös sen turvallisuuden tunteen, jonka tutut ihmiset meille antavat.
Sitä ei tarvitse hävetä.
Päinvastoin. Se kertoo siitä, että ihmissuhteet ovat meille elintärkeitä.
Ajan myötä jokin alkoi kuitenkin muuttua.
Ei siksi, että yksinäisyys olisi kadonnut yhdessä yössä, vaan siksi, että hyväksyin ja uskalsin kohdata sen.
Jäin uuden, jännittävän äärelle silloinkin, kun teki mieli vetäytyä. Sanoin kyllä kutsuille, vaikka jännitti. Aloitin keskusteluja, vaikka pelkäsin, etten kuulu joukkoon. Annoin ihmisille mahdollisuuden tutustua minuun – ja samalla itselleni mahdollisuuden tutustua heihin.
Vähitellen ympärilleni alkoi rakentua ihmisiä. Ei suurta ystäväjoukkoa. Vaan juuri niitä ihmisiä, joiden seurassa tunsin oloni turvalliseksi ja hyväksytyksi.
Jälkikäteen ajatellen en oppinut tuona aikana vain asumaan uudessa kaupungissa.
Opin luottamaan siihen, että vaikeat tunteet eivät ole merkki siitä, että olen väärässä paikassa. Ne voivat olla merkki siitä, että olen kasvamassa.
Jos olet juuri muuttanut opiskelemaan uuteen kaupunkiin, haluan sanoa sinulle yhden asian.
Jos itket, ikävöit tai tunnet itsesi yksinäiseksi, sinussa ei ole mitään vialla.
Sinä opettelet rakentamaan elämää uudelleen.
Ja siihen kuuluu epävarmuus.
Mutta siihen kuuluu myös toivo.
Eräänä päivänä huomaat, että joku tervehtii sinua nimeltä.
Joku kysyy, lähtisitkö mukaan kahville.
Joku odottaa sinua luennon jälkeen.
Ja vähitellen kaupunki, joka vielä hetki sitten tuntui vieraalta, alkaa tuntua omalta.
Toivon, että annat sille aikaa.
Ja ennen kaikkea toivon, että annat itsellesi saman lempeyden, jonka antaisit hyvälle ystävällesi.
Jos minä löysin paikkani, vaikka itkin puistonpenkillä puhelimessa siskolleni ja epäilin koko päätöstäni, uskon, että sinäkin voit löytää omasi.
Ehkä et heti.
Mutta askel askeleelta.
Joskus rohkeus ei näytä siltä, että tietää varmasti, mihin on menossa.
Joskus rohkeus näyttää siltä, että jää paikalle vielä huomennakin.