Kunniavieraana suru – Sitten kun kukkanen kesän on nähnyt hajoaa se maahan…

Kaikkien meidän elämässä tapahtuu asioita, jotka vaikuttavat koko loppuelämäämme – enemmän tai vähemmän. Itselläni on matkan varrella ollut paljon erilaisia taitekohtia. Ne ovat vieneet minua milloin minnekin, tai kasvattaneet muutoin ihmisenä. Pyrin kuitenkin suhtautumaan kaikkiin asioihin hyväksyvästi ja myönteisesti, vaikka ne eivät olisikaan aina niin positiivisia.

Saavutettuani 18-vuoden iän, päätin muuttaa tietoisesti elämäni suunnan ja muutin toiselle puolelle Suomea. Halusin saada välimatkaa tuttuun ja turvalliseen – löytää todellisen minuuteni. Alku oli haastavaa. Olin aina voinut luottaa muilta ihmisiltä ja läheisiltä saamaani tukeen, mutta sitten olinkin yksin. Lopulta opin pärjäämään täysin itsenäisesti. Opiskelin, kävin töissä ja opettelin uusia taitoja. Tutustuin ihaniin ihmisiin, loin ihmissuhteita. Minusta tuli itsevarmempi, sosiaalisempi ja mukautuvaisempi.

Lopulta päätin palata takaisin juurilleni. Moni asia oli muuttunut poissa ollessani ja sopeutuminen oli haastavampaa kuin osasin odottaa. Samoihin aikoihin erosin pitkästä parisuhteesta ja aloitin uuden. Tämän jälkeen elämässäni on ollut monia pieniä haasteita. Jossakin vaiheessa tunsin kovaa kodittomuuden tuntua ja etsin vahvasti omaa paikkaani. Löysin itseni asumasta pääkaupunkiseudulta. Minun oli taas lähdettävä etsimään itseäni maailmalta.

Kohtalon johdattelemana huomasin pian taas asuvani kotikaupungissani. Tällä kertaa uskon oikeasti, että universumi halusi näin…

”Sitten kun kukkanen kesän on nähnyt hajoo se maahan, on multaa. Näet sen silti kukkana aina, muistot on kalleinta kultaa. Eikä sun vieraasi asumaan jäänyt, lähti se muualle matkaan. Vielä se tulee, mennäkseen jälleen lähemmäs kuin aavistatkaan.”

Jenni Vartiainen

Tämän hetkisen elämän ravisuttavin tapahtuma oli isäni kuolema. Hän kuoli nuorena, vain 57-vuoden ikäisenä. Se ei tullut yllätyksenä, mutta silti se tuntui kuin nyrkki olisi lyönyt päin naamaa. Toisaalta jälkikäteen mietittynä se tulikin melkoisena yllätyksenä.

Photo by Ante Hamersmit on Unsplash

Suru on voimakas tunne. Eikä vain yksi tunne, vaan siinä yhdistyy mielestäni kaikki tunteet – vihasta iloon ja tyhjyyteen. Kun isäni menehtyi, ymmärsin miksi universumi halusi minut takaisin kotiin. Maailmani muuttui ja mikään ei tuntunut enää samalta. Kaikki mitä olin, tai tulen olemaan, on muuttunut. Maria Veitola kertoi Lily.fi -sivulla isänsä kuolemasta kesäkuussa 2016. Tunsin suurta yhteyttä Veitolan tekstiin. Erityisesti yksi pätkä kosketti minua suuresti.

”Nyt tiedän vain, että perustukseni on sortunut. Kuoleman lopullisuus vaikuttaa ihan kaikkeen – vaikka siihen, miltä tuntuu ostaa lähikaupassa tomaatteja. Kun seison tomaatti kädessäni kaupassa ja puhelin soi taskussani, ajattelen heti, että se on isä, koska hän on elämässäni se, joka soittaa aina, kun minulla on jokin kesken. Ja sitten muistan, ettei hän soita minulle enää koskaan ja purskahdan itkuun.”

Maria Veitola

Monien mielestä olen varmasti outo surija – vaikka ei kai ole olemassa yhtä oikeaa tapaa surra? Isäni kuoltua en osannut itkeä. Tunsin paljon tunnottomuutta ja vihaa. En halunnut puhua asiasta, koska tiesin suuttuvani helposti. Vasta nyt olen oppinut itkemään asialle, mutta vain salassa. Kenelläkään ei ole oikeutta nähdä itkuani. Olen kuitenkin huomannut puhuvani paljon surusta ja isästä. Olen siis edistynyt asiassa. Kuitenkin huomaan, että muut eivät halua enää kuulla surusta, jonka parasta ennen -päivä on mennyt umpeen.


Tämä runo on kirjoitettu isälleni, joka nukkui 25.04.2016 pois.

Kun olin lapsi, sinä kannoit minua isä. Kun olin kipeä, pidit kiinni kädestäni. Kun olin eksyksissä, sinä etsit ja löysit minut.
Nyt aikuisena seisoin vierelläsi. Pidin kiinni kädestäsi viimeiseen sydämen lyöntiin. Kuljin vierelläsi ja kannoin sinut viimeiseen leposijaasi. Isä kantoi poikaa.

Nyt poika kantoi isän!

Sami-Petteri A.

Tunnottomuuden tunne oli pelottavaa. Ihmiset ottivat osaa ja yrittivät auttaa, mutta sisälläni ei tuntunut miltään. Lopulta minun täytyi tirauttaa itkuit muiden ihmisten vuoksi. Halusin myös viettää paljon aikaa yksin – kuunnellen aaltoja, samalla katsoen vastarannalle. Musiikki toimi minun terapeuttina. Lopulta olen antanut itselleni luvan itkeä musiikille. Etsin usein kappaleita, jotka sopivat omaan elämääni ja puhuvat minun puolestani.

Surutyö on prosessi, joka voi viedä viikkoja, kuukausia tai jopa vuosiakin. Eikä lähimmäisen menettämisestä aiheutuva suru koskaan katoakkaan ja se on normaalia. Ja nimensä mukaisesti suru käy työstä. Itselläni suru on ajan kanssa muuttanut muotoaan. Edelleenkin suru nostaa päätään ylös ja herättää voimakkaampia tunteita ja se on täysin normaalia. Lopuksi haluan vielä liittää kirjoituksen/postauksen, jonka olen kirjoittanut 17.05.2017 isälleni:

Isä kantoi poikaa – nyt poika kantoi isän!

Syvä epäusko ja suru laskeutui huoneeseen, jossa sinä lepäsit. Vain monitorien ääni kantautui korviimme. Kukaan ei tahtonut sanoa mitään. Kukaan ei tahtonut uskoa näin käyvän. Ei ainakaan vielä.

Et ollut yksin. Pidin kädestäsi kiinni toivoen, että tiedät meidän olevan sinun tukenasi. Me kaikki olimme läsnä. Ennen kun lähdin sairaalasta, kuiskasin korvaasi – rakastan sinua isä! 

Kun aikasi koitti, vaivuin omaan maailmaan, jossa sinäkin olit. En uskonut asiaa. En tahdo vieläkään uskoa. Näin ei voi käydä meille. Me luemme näistä asioista lehdistä, internetistä ja uutisista.

Päivät ja viikot kuluivat. Tunteet liikkuivat laidasta laitaan ja välillä sydämmen valtasi tunnottomuus. Yksi kysymys kutenkin oli paljon mielessä – Miksi? Mietin olenko minä tehnyt jotain elämässä, että meitä rangaistaan näin. Minulla oli vielä niin paljon sanottavaa sinulle. Miksi en kertonut sitä aikaisemmin. Tiesihän hän?

Minua pelottaa. Kuinka selviän ilman sinua, kun kävelen vastatuuleen. Kuka nostaa minua, kun joudun kiipeämään vuorelle. Kuka pitää minut pystyssä, kun meinaan kaatua. Kuka kuuntelee, kun minulla on asiaa jota en voi kenellekään muulle kertoa.

Kello soi 7:00. Heräsin, nousin ylös ja join kupin kahvia. Oli hautajaispäivä. Päivä jolloin saimme vielä kerran hyvästellä. Tiesin, että päivästä tuli olemaan raskas. Sinä päivänä kuitenkin tajusin, että olet meidän kassamme ikuisesti. Olet meidän muistoissamme. Seuraat meitä ja suojelet meitä. Voin puhua sinulle. Olet läsnä, vaikka en näe sinua.

Isä, kun minä olin lapsi, sinä kannoit minua. Nyt minä kannoin sinut.

Leave a Reply

Your email address will not be published.