Minun tarinani: sitten kun kukkanen kesän on nähnyt hajoaa se maahan…

Kaikkien meidän elämässä tapahtuu asioita, jotka vaikuttavat koko loppuelämäämme – enemmän tai vähemmän. Itselläni on matkan varrella ollut paljon erilaisia taitekohtia. Ne ovat vieneet minua milloin minnekin, tai kasvattaneet muutoin ihmisenä. Pyrin kuitenkin suhtautumaan kaikkiin asioihin myönteisesti, vaikka ne eivät olisikaan aina niin positiivisia.

2017-10-18 09.44.17 1

Saavutettuani 18-vuoden iän, päätin muuttaa tietoisesti elämäni suunnan ja muutin toiselle puolelle Suomea. Halusin saada välimatkaa tuttuun ja turvalliseen – löytää todellisen minuuteni. Alku oli haastavaa. Aikaisemmin olin aina voinut luottaa muilta ihmisiltä ja läheisiltä saamaani tukeen. Lopulta opin pärjäämään täysin itsenäisesti. Opiskelin, kävin töissä ja opettelin uusia taitoja. Minusta tuli itsevarmempi, sosiaalisempi ja mukautuvaisempi.

Lopulta päätin palata takaisin juurilleni. Moni asia oli muuttunut poissa ollessani ja sopeutuminen oli haastavampaa kuin osasin odottaa. Samoihin aikoihin erosin pitkästä parisuhteesta ja aloitin uuden. Tämän jälkeen elämässäni on ollut monia pieniä haasteita. Jossakin vaiheessa tunsin kovaa kodittomuuden tuntua ja etsin vahvasti omaa paikkaani. Löysin itseni asumasta pääkaupunkiseudulta. Minun oli taas lähdettävä etsimään itseäni maailmalta.

2017-09-26 08.35.01 1

Kohtalon johdattelemana huomasin pian taas asuvani kotikaupungissani. Tällä kertaa uskon oikeasti, että universumi halusi näin…

“Sitten kun kukkanen kesän on nähnyt hajoo se maahan, on multaa. Näet sen silti kukkana aina, muistot on kalleinta kultaa. Eikä sun vieraasi asumaan jäänyt, lähti se muualle matkaan. Vielä se tulee, mennäkseen jälleen lähemmäs kuin aavistatkaan.”

Jenni Vartiainen

Elämäni ravisuttavin tapahtuma oli isäni kuolema. Hän kuoli nuorena, vain 57-vuoden ikäisenä. Se ei tullut yllätyksenä, mutta silti se tuntui kuin nyrkki olisi lyönyt päin naamaa.

Suru on voimakas tunne. Eikä vain yksi tunne, vaan siinä yhdistyy mielestäni kaikki tunteet – vihasta iloon ja tyhjyyteen. Kun isäni menehtyi, ymmärsin miksi universumi halusi minut takaisin kotiin. Maailmani muuttui ja mikään ei tuntunut enää samalta. Kaikki mitä olin, tai tulen olemaan, on muuttunut. Maria Veitola kertoi Lily.fi -sivulla isänsä kuolemasta kesäkuussa 2016. Tunsin suurta yhteyttä Veitolan tekstiin.

“Nyt tiedän vain, että perustukseni on sortunut. Kuoleman lopullisuus vaikuttaa ihan kaikkeen – vaikka siihen, miltä tuntuu ostaa lähikaupassa tomaatteja. Kun seison tomaatti kädessäni kaupassa ja puhelin soi taskussani, ajattelen heti, että se on isä, koska hän on elämässäni se, joka soittaa aina, kun minulla on jokin kesken. Ja sitten muistan, ettei hän soita minulle enää koskaan ja purskahdan itkuun.”

Maria Veitola

Monien mielestä olen varmasti outo surija – vaikka ei kai ole olemassa yhtä oikeaa tapaa surra? Isäni kuoltua en osannut itkeä. Tunsin paljon tunnottomuutta ja vihaa. En halunnut puhua asiasta, koska tiesin raivostuvani helposti. Vasta nyt olen oppinut itkemään asialle, mutta vain salassa. Kenelläkään ei ole oikeutta nähdä itkuani. Olen kuitenkin huomannut puhuvani paljon surusta ja isästä. Olen siis edistynyt asiassa. Kuitenkin huomaan, että muut eivät halua enää kuulla surusta, jonka parasta ennen -päivä on mennyt umpeen.

2017-10-18 09.42.38 1

Tämä runo on kirjoitettu isälleni, joka nukkui 25.04.2016 pois.

Kun olin lapsi, sinä kannoit minua isä. Kun olin kipeä, pidit kiinni kädestäni. Kun olin eksyksissä, sinä etsit ja löysit minut.
Nyt aikuisena seisoin vierelläsi. Pidin kiinni kädestäsi viimeiseen sydämen lyöntiin. Kuljin vierelläsi ja kannoin sinut viimeiseen leposijaasi.

Isä kantoi poikaa. Nyt poika kantoi isän!

Sami-Petteri Asikainen

Tunnottomuuden tunne oli pelottavaa. Ihmiset ottivat osaa ja yrittivät auttaa, mutta sisälläni ei tuntunut miltään. Lopulta minun täytyi tirauttaa itkuit muiden ihmisten vuoksi. Halusin myös viettää paljon aikaa yksin – kuunnellen aaltoja, samalla katsoen vastarannalle. Musiikki toimi minun terapeuttina. Lopulta olen antanut itselleni luvan itkeä musiikille. Etsin usein kappaleita, jotka sopivat omaan elämääni ja puhuvat minun puolestani.

Surutyö on prosessi, joka voi viedä viikkoja, kuukausia tai jopa vuosiakin. Ja nimensä mukaisesti suru käy työstä. Itselläni prosessi on selkeästi kesken. Lopuksi haluan vielä liittää kirjoituksen/postauksen, jonka olen kirjoittanut 17.05.2017 isälleni.

2017-10-18 09.42.58 1

Isä kantoi poikaa – nyt poika kantoi isän!

Syvä epäusko ja suru laskeutui huoneeseen, jossa sinä lepäsit. Vain monitorien ääni kantautui korviimme. Kukaan ei tahtonut sanoa mitään. Kukaan ei tahtonut uskoa näin käyvän. Ei ainakaan vielä.

Et ollut yksin. Pidin kädestäsi kiinni toivoen, että tiedät meidän olevan sinun tukenasi. Me kaikki olimme läsnä. Ennen kun lähdin sairaalasta, kuiskasin korvaasi – rakastan sinua isä! 

Kun aikasi koitti, vaivuin omaan maailmaan, jossa sinäkin olit. En uskonut asiaa. En tahdo vieläkään uskoa. Näin ei voi käydä meille. Me luemme näistä asioista lehdistä, internetistä ja uutisista.

Päivät ja viikot kuluivat. Tunteet liikkuivat laidasta laitaan ja välillä sydämmen valtasi tunnottomuus. Yksi kysymys kutenkin oli paljon mielessä – Miksi? Mietin olenko minä tehnyt jotain elämässä, että meitä rangaistaan näin. Minulla oli vielä niin paljon sanottavaa sinulle. Miksi en kertonut sitä aikaisemmin. Tiesihän hän?

Minua pelottaa. Kuinka selviän ilman sinua, kun kävelen vastatuuleen. Kuka nostaa minua, kun joudun kiipeämään vuorelle. Kuka pitää minut pystyssä, kun meinaan kaatua. Kuka kuuntelee, kun minulla on asiaa jota en voi kenellekään muulle kertoa.

Kello soi 7:00. Heräsin, nousin ylös ja join kupin kahvia. Oli hautajaispäivä. Päivä jolloin saimme vielä kerran hyvästellä. Tiesin, että päivästä tuli olemaan raskas. Sinä päivänä kuitenkin tajusin, että olet meidän kassamme ikuisesti. Olet meidän muistoissamme. Seuraat meitä ja suojelet meitä. Voin puhua sinulle. Olet läsnä, vaikka en näe sinua.

Isä, kun minä olin lapsi, sinä kannoit minua. Nyt minä kannoin sinut.

6 Comments

  1. Esther Helmiä 20.10.2017 / 12:48

    Tuo sama kappale soi taustalla monena päivänä kun omaa surutyötäni tein. E suru katso ikää, ei aikaa, ei paikkaa. Ei suru koskaan lopu se muuttaa vain muotoaan, jäljelle jäävä tila on se jonka kanssa on elettävä. Sinä menetit isäsi nuorena, minä äitini paljon vanhempana, olen jo yli 50. Luopumista on aina, halusi tai ei. Kun omista vanhemmistaan joutuu luopumaan ja varsinkin nuorena suru on vieläkin vaikeampaa hyväksyä. Mutta se miksi halusin kommentoida on juuri tämä, suru muuttaa vain muotoaan. Tein myös omasta surustani runokokoelman joka on myös eräs kanava asiaa käsitellä, kuten myös musiikki on, urheilu mikä vain joka vie eteenpäin käsittelmään luopumista ja kohtaamaan arki.

    Kaikkea hyvää elämääsi ja kyllä sinä selviät.

    • Sami-Petteri 23.10.2017 / 20:34

      Kiitos paljon sanoistasi Esther!! 🙂 Kaikkea hyvää myös sinun elämääsi!

  2. spiritualisti 20.10.2017 / 21:39

    pakko kommentoida tähän sen verran että ei ne meidän läheiset ihan noin vaan lähde kuolemansa jälkeen ja kun suru on kovimmillaan voit kokeilla mielessäsi jutustella edesmenneelle kertoa asioita tuntemuksia jne.. mitä mieleen putkahtaa. joskus voi tulla merkki takaisin musiikki kappaleen jonkin tutun hajun muodossa jonkin selittämättömän tapauksen muodossa linnun perhosen tms oudosti käyttäytyvän eläimen muodossa tai jopa vastauksena ajatuksiisi mitä edesmennyt olisi sanonut. 🙂 unissa myös..

    pohdin pari kertaa että kirjoittaisinko tämän mutta kun minulle tulee pakottava tunne kirjoittaa jotakin tämmöistä se tulee.. jaksamista!

    • Sami-Petteri 23.10.2017 / 20:36

      Totta, kuolleetkin ovat aina sydämmessämme ja kaikessa ympäröivässä energiassa! Kiitos kun kirjoitit kommentin!! <3 🙂

  3. J-A 4.12.2017 / 11:25

    Olen pitkään tuntenut jonkinnäköistä syyllisyyttä siitä, etten osaa itkeä vain itseni vuoksi. Kun luin seuraavat sanasi “Lopulta olen antanut itselleni luvan itkeä musiikille. Etsin usein kappaleita, jotka sopivat omaan elämääni ja puhuvat minun puolestani”, koin suurta helpotusta. Noinhan se minunkin kohdallani menee, käsittelen omaa suruani toisten sanojen kautta. Ehkä se oma suru vaan tuntuu liian vaikealta kohdata sellaisenaan; ainakin, jos sille ei voi tehdä mitään (esim. tuoda menetettyä ihmistä tai tilaisuutta takaisin). Kirjoitat tosi kauniisti!

    • Sami-Petteri 4.12.2017 / 16:49

      Kiitos suuresti sanoistasi! <3 Joskus se vain on helpompi antaa muiden puhua omat pahat olot pois. <3

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *