Lamaannuttava ahdistus

Sami-Petteri

Herään ja avaan silmäni. Onko jo aamu?  Suljen silmäni ja jatkan uniani vielä hetken. En vaivaudu edes katsomaan paljon kello on. Nukahdan. Herään taas. Kuulen keittiössä astioiden kolinan. Pasi on jo herännyt. Jaksaisinko jo nousta? En. Suljen vielä hetkeksi silmäni. Noh, kai se on pakko ainakin katsoa paljon kello on. Avaan puhelimeni. Kello on jo melkein yhdeksän. Pakko herätä. Samalla kun nousen sängystä ja suuntaan vessaan, päätän olla ahkera. Teen ainakin kaksi koulutehtävää.

Kaadan kahvia kuppiin ja suuntaan sohvalle. Katson nauhalta edellisen päivän Emmerdalen. Nyt olisi viimeistään aika aloittaa tehtävien tekeminen. Näen tietokoneen. Alkaa ahdistaa. En halua. En Jaksa. Menen takaisin sohvalle.

Taas Børje on ärsyttävä. Se tuijottaa minua silmiin. Mitä se nyt taas haluaa? Se on saanut aamiaisen ja käynyt ulkona. MITÄ?!?! Mitä se haluaa? Miksi se ei jätä minua rauhaan? – Ovikello soi. Naapuri tuli hakemaan Børjen lenkille. JES! Saan hetken omaa aikaa. Voisin tehdä vaikka koulutehtävän tai lukea tenttiin… Ei, en jaksa! Enkä halua. Otan kannettavan mukaan ja menen makuuhuoneeseen katsomaan Cmoresta elokuvan.

Elokuva loppui. On aika lähteä liikkeelle. Taidanpa käydä vähän hiihtämässä. Kävin vajaan puolen tunnin lenkin lähiladulla. Ruokaa… En jaksaisi tehdä, mutta pakko. Pasi tulee pian syömään. Ehkä otan pakkasesta jotakin valmista. Teen itselleni pikaisen smoothien. Sillä pärjää.

Smoothien jälkeen on aika tehdä oikesti jotakin koulutehtäviä. Avaan tehtävän koneeltani. Joo, ei kiitos! Menen sohvalle ja alan pelata pleikkarilla Skyrimiä! Olen kohta 30 levelillä. Samalla kun pelaan, mietin niitä tehtäviä joita minun tulisi tehdä. Minua ei vain kiinnosta. Yksinkertaisenkin asian tekeminen ahdistaa. Kun aloitan kirjoittamaan postausta, tuntuu kuin joku kuristaisi minua. Kun aloitan kirjoittamaan koulutehtävää, tuntuu kuin joku kuristaisi minua. Kun aloitan tekemään mitä vain mitä minun oikeasti pitäisi tehdä, tuntuu kuin joku kuristaisi minua.

En jaksa keskittyä opiskeluun enkä kirjoittamiseen. Jokaisen sanan kirjoittaminen tuntuu tuskaiselta. Tuntuu, että petän muiden ihmisten odotukset. Ainakin petän omat odotukseni. Häpeän itseäni. Häpeän saamattomuuttani. Tunnen olevani petturi. Kerron blogissani, kuinka pitäisi olla onnellinen ja annan neuvojani siihen. Kuka minä olen neuvomaan, jos en osaa itse olla onnellinen, tai edes tyytyväinen. Anteeksi…

Haluaisin huutaa, karjua kaikki tunteet ulos. En saa kuitenkaan ääntä itsestäni. Olen lamaantunut.

 

Terkuin, Sami-Petteri

 

5 Comments

  1. Maiju 23.3.2018 / 07:54

    Toi on välillä niin tuttua. Pitäisi, mutta ei vaan kykene ihanaa viikonloppua. ❤️

    • Sami-Petteri 23.3.2018 / 21:23

      Ihanaa viikonloppua siulekin Maiju! <3

  2. Jenna 23.3.2018 / 10:07

    I can feel you.
    Ei ole väärin myöntää omat heikkoutensa ja ihmisyytensä. Ei ole väärin olla heikko. Ei aina tarvitse jaksaa. Joskus sitä vain on niin loppu ja rikki, ettei pakottaminen ja suorittaminen ole vaihtoehto. Silloin kuuluu levätä.
    Voimia sinulle <3 Elämä potkii välillä, mutta potkitaan takaisin!

    • Sami-Petteri 23.3.2018 / 21:25

      Se on kyl totta, että aina ei tarvii jaksaa ja saa olla välillä rikkikin. Omalla kohdalla huomaan juurikin itselle armollisena olemisen vaikeuden. Kiitos paljon tsempistä <3

  3. Heidi 23.3.2018 / 22:55

    Mulla on kans ihan samantyyppisiä oireita ahdistuneisuushäiriöön liittyen. Se valtava ahdistuksen paino minkä vaatimukset ja “pakko tehdä” -ajattelu aiheuttaa, on vaan sietämätön. Mulle auttoi, kun käsittelin ihan perinpohjin, mikä sen ahdistuksen nostaa pintaan, ja ongelmat johtikin ihan varhaislapsuuteen saakka. Tsemppiä sulle tosi paljon, ja muista, että opintojen aikatauluja voi lähes aina vähän sumplia, blogin kanssa vähän aina hellittää ja sängyssä katsoa sarjoja aina vähän paremmalla omallatunnolla hieman pidempään. <3

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *